Elo ilman karvatassua!

Elämä ilman koiraa🐩

Reilu vuosi on mennyt siitä kun rakas koiramme Kaneli on ollut  kaarisillalla ilman kipuja ja vapaana kaikesta.
Ikävä ja kaipaus on ollut mieletön mutta onneksi on paljon kuvia ,videoita ja muistoja, ne ei häviä sydämestä milloinkaan,ehkä
haalistuu vähän.Pieni tupsu on Kanelin karvaakin jäljellä mitä aina välillä suuremmassa ikävässä tuoksuttelen.Vielä siinä on hänen ominaishajunsa, ei suinkaan koiran haju.
Villakoirasivuilla käyn aika ahkerasti ja joka toinen päivä olen sitä mieltä,että jospa meille vielä tulisi koiruus( tietty villis) mutta järkevänä yritän sitä itselleni selittää kuinka paljon olemme kotoa pois ja ainahan se hoitopaikka täytyy etsiä .Olen sitä mieltä,että  pientä koiraa ei pidä viedä koirahoitoloihin voihan se tosin olla vaan sellainen luulo että sinne jää isojen koirien jalkoihin,tiedä häntä.Kaneli oli ainakin niin arka ,että ei olisi tullut mieleenkään viedä häntä yleisiin koirahoitoloihin.Koirathan on kaikki omia yksilöitä niinkuin me ihmisetkin niin mahdollinen uusi koiruus voi olla ikävöivää sorttia,että häntä ei voisi edes jättää mihinkään hoitoon.Olla siinä sitten lomilla tai työmatkoilla kun tiedät koirasi ikävöivän meitä.Ei vaan tällä luonteella onnistu.
Lomailimme myös Lapissa ja kylpylöissä Kaneli mukana tietenkin,sitten kun lähdet hiihtämään tai illalla ulos tai kylpylään niin koirahan jää yksin mökkiin ja taas takaraivossa koko ajan,että miten se koira siellä pärjää jne…
No tiedän että ei mitään hätää mutta kun omaat tän huolehtivaisen  luonteen niin etpä oikein saa olla rauhassa muuta kuin koirasi luona.
Sama oli töissä,aina kun kello oli iltapäivän puolella niin rupesi ajatukset jo olemaan miten se koira siellä kotona voi.
Nyt kun ei koiraa ole meillä , onhan paljon  vähemmän huolta ja mietittävää.Tosin ei ole iloista vastaanottajaakaan kun menit kotiin joka iloisena  hyppi ovella.Kyllä siinä huolet hävisi kun hännänheiluttaja otti pusujen  kera  kotiin palaavan  tahi vieraan.
Itse olin aika huono nukkuja kun Kaneli hypähti  sängyltä lattialle tai päinvastoin niin heräsin joka kerta enkä yleensä saanut heti unta.
Tosin illalla oli ihana käydä nukkumaan kun Kaneli sujautti itsensä meidän väliin johon nukahti hetkeksi ennenkuin siirtyi jalkopäähän.Sitten oli niitä öitä kun neiti halusi sen seitsemän kertaa ulos yössä,no minähän sen käytin siellä kun mieheni nukkui tai oli nukkuvinaan.Pääsimme ulos niin hän meni ruohoa syömään aitan taakse tai muuten vaan rantaan pälyilemään  hajujen perässä..
Minä siinä värjöttelin yleensä  kylmissäni ja huhuilin neitiä milloin nakkien ja milloin minkäkin herkkujen  toivossa,viimein se tyttö sieltä hiljakseen saapui eikä ollut tietääkseenkään kun mami huuteli et nyt on yö ja nukkumisen aika.

Nyt ajattelen niin että minulla oli yksi maailman ihanin koira jonka kanssa sain jakaa niin paljon eri asioita mitä en ikinä tiennyt edes olevankaan.Lenkillä tietenkin käytiin sekä hiihtämässä juoksi vierellä sekä pyörään ostettiin peräkärry missä tosin ei neiti viihtynyt.Pallon heittoon ei väsynyt milloinkaan tuo koiruus.
Enhän ole koskaan edes  ollut mikään koira tai kissa ihminen.
Mutta niin vaan tuli  suuri koira ihminen minusta.
Jollakin tavalla on tunne ,että tuo meidän Kaneli teki niin suuren vaikutuksen ,että se jää viimeiseksi koiraksemme ja lemmikiksi.
Olen todella kiitollinen ,että sain kokea tuon koiran rakkauden ja kiintymyksen.
Elämämme siis jatkuu ainakin tällä hetkellä ilman karvaista lemmikkiä🐩❤️
Onnekseni kavereilla on koiria joita voin paijata ja lenkittää kun oikein ikävä iskee.